Saudi-Arabian historia

Saudi-Arabian historian merkittävimmät tapahtumat sijoittuvat maan länsiosiin Punaisen meren rannikkokaistaleelle. Merkittävin tapahtuma maan tulevaisuuden kannalta oli islamin synty 600-luvulla. Arabit levittivät uuden uskonnon oppia tehokkaasti ja nopeasti. Seuraavan vuosisadan aikana arabien hallinnassa oli maa-alue, joka ulottui Espanjasta ja Pohjois-Afrikasta Keski-Aasiaan saakka. Islamilainen maailma jakaantui myöhemmin useisiin valtioihin, mutta islamilainen kulttuuri säilytti vaikutusvaltansa. Myöhemmin Arabian aluetta hallitsi 1200-luvulta lähtien egyptiläinen Mamelukkien sulttaanikunta, kunnes se 1500-luvulla joutui Osmanien valtakunnan valtaan. Tänä aikana paimentolaisina eläneet arabiruhtinaat säilyttivät kuitenkin riippumattoman asemansa.^[1]

Näiden arabisukujen keskuudesta nousi 1400-luvulla Saudien suku. Saudi-Arabian historia kansallisvaltiona seuraa Saudien hallitsijasuvun vaiheita.^[2] Saudivaltion historia alkaa 1700-luvulta Muhammad ibn Saud ja Muhammad ibn Abd al-Wahhab muodostivat liiton, jolloin wahhabismista tuli saudivaltion pääideologia.^[2] Wahhabiitit kannattivat islamin vanhoja periaatteita, ja julistivat sodan muita vastaan. Wahhabiarmeijan avulla Saudien hallitsijasuvun valta laajeni vähitellen Arabian niemimaalla, mikä johti konflikteihin Osmanien valtakunnan kanssa. Saudien armeija valtasi vuonna 1926 Hijazin kuningaskunnan, mukaan lukien Mekan ja Medinan pyhät kaupungit. Ibn Sa’ud julisti itsensä kuninkaaksi vuonna 1932 ja antoi maalle nimeksi suvustaan johdetun nimen Saudi-Arabia. Saudien hallitsijasuku on hallinnut Saudi-Arabiaa itsevaltaisesti sen koko historian ajan.^[1]

Arabian niemimaalla on elänyt metsästäjä-keräilijäkansoja jo 15 000–20 000 vuotta sitten. Jääkauden päättyessä ilmasto kuivui, niityt muuttuivat aavikoiksi ja joenuomat kuivuivat vadeiksi. Kun metsästys ja keräily eivät enää elättäneet ihmisiä, alettiin harjoittaa paimentolaisuutta.^[3] Arabian niemimaata ympäröineet vesistöt tarjosivat suhteellisen helpon pääsyn läheisiin Lähi-idän ja Egyptin sivilisaatioihin. Tämä mahdollisti kaupankäynnin, ja koska nämä sivilisaatiot olivat vauraita, monet tavarat kulkivat niiden välillä. Arabian rannikolla oli hyvät mahdollisuudet hyötyä tästä kaupasta. Suurin osa kaupankäynnistä keskittyi nykyisten Omanin ja Bahrainin alueiden ympärille, mutta myös niemimaan lounaisosassa, nykyisen Jemenin ja Saudi-Arabian eteläosan alueella asuneet hyötyivät kaupankäynnistä.^[4][5]

Eteläisen Arabian alueen ilmasto ja topografia mahdollistivat myös suuremman maatalouden kehittämisen kuin Persianlahden rannikolla. Jemenin alueella runsaat sateet mahdollistivat ihmisten ruokkimisen, ja suitsukkeen ja mirhan vienti toi alueelle vaurautta. Tämän myötä alueen sivilisaatio kehittyi noin vuonna 1000 eaa. Alueen kansat asuivat pienissä kuningaskunnissa tai kaupunkivaltioissa, joista tunnetuin on Saba, josta Vanha testamentti käytti nimitystä Sheba. Rannikkoalueiden ulkopuolella Arabian niemimaan ankara ilmasto ja aavikko- ja vuoristomaisemat rajoittivat maatalotta, ja tekivät niemimaan sisäosasta vaikeasti saavutettavia. Paikoin keitaat mahdollistivat pienviljelyn harjoittamisen.^[4][5]

Noin vuonna 1000 eaa. väestön aineelliset olosuhteet alkoivat parantua, sillä kamelien satuloimiseksi kehitetty menetelmä mahdollisti suurempien kuormien kuljettamisen. Kameli oli ainoa eläin, joka pystyi ylittämään karua maastoa luotettavasti. Tämä antoi alueen asukkaille mahdollisuuden hyötyä kaupasta, joka aiemmin oli kiertänyt Arabian. Tämä kaupankäynnin lisääntyminen johti kaupunkien muodostumiseen, sillä niissä kyettiin huoltamaan aavikon poikki kulkevia kamelikaravaaneja. Näistä vauraimmiksi kaupungeiksi nousivat Petra nykyisen Jordanian ja Palmyra Syyrian alueella. Ne hyötyivät sijainnistaan suhteellisen lähellä Välimeren alueen markkinoita. Pienempiä karavaanikaupunkeja kehittyi myös Arabian niemimaalla. Näistä tärkein oli Mekka, jonka menestys johtui myös alueen pyhäköistä, joissa arabit vierailivat kaikkialta niemimaan alueelta. Esi-islamilaisena aikana Arabian niemimaalla harjoitettiin luonnonuskontoja. Näissä tunnustettiin useita jumalia ja niiden palvomiseksi oli omat rituaalinsa. Tietyt paikat ja vuodenajat olivat pyhiä ja niitä oli kunnioitettava. Näissä paikoissa ja näinä ajankohtina erityisesti sodankäynti oli kiellettyä, ja tällöin oli suoritettava tiettyjä rituaaleja. Näistä rituaaleista tärkein oli pyhiinvaellus ja Mekka oli tunnetuin pyhiinvaelluspaikka.^[4][5]

Arabien osallistuessa kaupankäyntiin, saivat he myös kontaktin ulkomaailmaan. Mashriq, eli arabimaailman itäosa, oli jo vuosisatoja ennen islamin tuloa ollut roomalaisten ja persialaisten vallassa. Näitä alueita rajaavat arabiheimot joutuivat näin osaksi suurvaltapolitiikkaan. Vuoden 400 jaa. jälkeen molemmat imperiumit maksoivat arabiheimoille eteläisten rajojen suojelemisesta ja vastustajiensa raja-alueiden ahdistelusta.^[4][5] Kaupankäynnin myötä aatteet ja ihmiset matkustivat ympäri Arabiaa ja vuoteen 500 tultaessa arabimaailma oli uskonnollisesti monimuotoinen. Niemimaalla oli laajalti luonnonuskontojen edustajia ja vakiintuneita kristittyjen ja juutalaisten yhteisöjä. Etenkin nykyisen Jemenin alueella eli runsaasti juutalaisia, mutta he olivat tärkeä väestönosa myös Medinan alueen keidasyhteisöissä.^[4][5]

Pääartikkeli: Islamin historia

Saudit ja monet muut arabit ja muslimit määrittävät historiansa käännekohdaksi profeetta Muhammadin syntymävuoden. Aikaa ennen islamia kutsutaan yleisesti tietämättömyyden ajaksi, tällöin Jumala ei ollut vielä lähettänyt arabeille profeettaa. Muhammad syntyi Mekassa vuonna 570. Tänä aikana kaupunki oli vakiinnuttanut asemansa merkittävänä kauppakeskuksena. Mekan asukkaille heimoyhteydet olivat edelleen tärkeä osa yhteiskuntarakennetta. Muhammad syntyi Quraiš-heimoon, joka oli kaupungin johtava heimo. Quraišit hallinnoivat vesioikeuksia, joka oli pyhiinvaelluksia ajatellen merkittävä tulonlähde. Muhammedin aikaan Quraišit olivat aktiivisia kauppiaita ja he olivat solmineet heimoliittoja ympäri Arabian niemimaata. Tämän myötä Quraišit saivat mahdollisuuden lähettää karavaaneja Jemeniin ja Syyriaan, jolloin levisi myös heidän vaikutusvaltansa.^[6][5]

Muhammedin isä oli kuollut ennen poikansa syntymää, jolloin hänen setänsä, klaanijohtaja Abu Talib, tuli Muhammadille merkittäväksi tukijaksi. Tämä antoi Muhammedille tietyn määrän suojaa, kun hän alkoi saarnata Mekan johtajuutta vastaan vuonna 610. Kaikki mitä Muhammedista tiedetään, on peräisin islamilaisesta historiankirjoituksesta. Hän työskenteli Abu Talibille karavaanariliiketoiminnassa, ja matkailu antoi hänelle yhteyden joihinkin Arabian kristittyihin ja juutalaisiin yhteisöihin. Näiden yhteyksien myötä hän tutustui yhden Jumalan käsitteeseen.^[6][5] Islamilaisen historiankirjoituksen mukaan Muhammad perusti islamin 600-luvun alussa.^[7] Muslimit uskovat, että Muhammad välitti ilmoituksia Jumalalta.^[6]

Quraišeille Muhammadin toiminta oli häiritsevää. Muhammad hyökkäsi perinteisiä arabien tapoja vastaan, ja merkittävintä oli väite siitä, että oli vain yksi Jumala. Tällä hän samalla tuomitsi epäjumalien palvonnan, joka uhkasi pyhiinvaellusliikennettä, josta Quraišit hyötyivät. Vuoteen 618 mennessä Muhammad oli saanut tarpeeksi seuraajia huolestuttaakseen kaupungin johtajia. Quraišit eivät uskaltaneet nousta Muhammadia vastaan, sillä tämä oli vaikutusvaltaisen Abu Talibin suojeluksessa, mutta he hyökkäsivät Muhammadin seuraajien kimppuun. Muhammed lähetti heidät Aksumiin, missä kristitty kuningas otti heidät suojelukseensa. Tämä näki yhteyden profeetan ja oman uskontonsa aatteiden välillä, ja islam alkoi levitä syntysijoiltaan laajemalle alueelle.^[6]

Setänsä kuoleman jälkeen Muhammad lähti Mekasta Jathribiin, eli Medinaan, vuonna 622, jatkaakseen tehtäväänsä toisessa paikassa. Tämä muutto, eli Hidžra, merkitsi islamilaisen kalenterin alkua. Tämä kalenteri perustuu kuukalenteriin, mikä tarkoittaa että heidän kahdentoista kuukauden vuotensa on lyhyempi, kuin aurinkovuosi.^[6] Quraišit eivät halunneet antaa Muhammadin jatkaa toimintaansa Jathribissa, mikä johti yhteenottoihin Muhammadin seuraajien ja Quraišien tukijoiden välillä. Molemmat osapuolet yrittivät saada niemimaan heimot liittolaisekseen. Lopulta Muhammadin tukijat osoittautuivat voimakkaammaksi ja vuonna 630 Mekka valloitettiin ja Muhammad palasi kaupunkiin.^[6] Muhammad kuoli vuonna 632. Tällöin hän oli jo saanut taakseen suuren määrän seuraajia, mutta kaikki eivät välttämättä kääntyneet muslimeiksi. Hän odotti erityisesti pakanauskontojen kääntyvän islamiin, mutta salli kristittyjen ja juutalaisten säilyttää uskonsa, edellyttäen että he maksoivat erityistä veroa rangaistuksena siitä, etteivät alistuneet islamiin.^[6][5]

Muhammadin kuoltua useimmat muslimit tunnustivat Abu Bakrin Muhammadin seuraajaksi. Hän säilytti arabiheimojen uskollisuuden voimalla ja profeetan kuolemaa seuranneet taistelut tunnetaan Ridda-sotina, jotka käytiin islamista luopuneita vastaan. Arabiheimojen jäsenten oli käytännössä mahdotonta säilyttää perinteisiä uskonnollisia käytäntöjä. Aiemmin juutalaisuuteen tai kristinuskoon kääntyneet arabit saivat säilyttää uskonsa, mutta vanhoja polyteistisiä käytäntöjä noudattavat pakotettiin ryhtymään muslimeiksi. Tällä tavalla islamista tuli useimpien arabien uskonto.^[6][5]

Hengellistä seuraajaa profeetalla ei ollut, koska uskomuksen mukaan Jumalan ilmoitukset annettiin vain Muhammadille. Profeetan maallisen auktoriteetin seuraajia taas kutsuttiin kalifeiksi, jotka johtivat islamilaista maailmaa. Ensimmäinen muslimimaailman valtakeskus perustettiin Jathribin kaupunkiin, jonka uudeksi nimeksi annettiin al-Madīnat an-Nabī, eli profeetan kaupunki. Useimmiten tämä lyhennetään yksinkertaisesti nimelle Medina.^[6]

Lyhyessä ajassa kalifit valloittivat suuren valtakunnan. Ridda-sotien jälkeen arabiheimot yhdistyivät islamin taakse ja suuntasivat voimansa Rooman ja Persian valtakuntia vastaan. Arabien valta vakiintui valloitusretkien myötä nykyisestä Pakistanista Espanjaan asti.^[6] Islamilainen maailma jakaantui neljännen kalifin Ali ibn Abi Talibin murhan jälkeen vuonna 661, kun valtakunta ajaantui sisäiseen konfliktiin. Nämä sodat tunnettiin nimellä Fitna, mikä tarkoittaa arabiaksi sisällissotaa. Ensimmäinen fitna sai alkunsa perimyskiistasta, joka jakoi muslimimaailman šiialaisiin ja sunnalaisiin.^[8] Islamiin kääntymisen jälkeiset saavutukset olivat suuria, mutta vuoden 656 jälkeen valloitettuja alueita ei enää hallittu Arabiasta käsin ja vuosisadan loppupuolella Arabian poliittinen merkitys islamilaisessa maailmassa oli laskenut.^[6] Valtaan nousseiden Umaijadi-dynastian kalifien valtakeskus perustettiin Syyrian Damaskokseen. Bagdadista käsin hallinneet Abbasidit syrjäyttivät Umaijadit vuonna 750.^[6] Erityisesti Abbasidivallan aikana elettiin islamin kulta-aikaa, jolloin arabian kielestätuli kansainvälisen oppineisuuden kieli. Tänä aikana muslimitutkijat olivat alansa edelläkävijöitä monella alalla, mukaan lukien lääketiede, matematiikka, filosofia, tähtitiede, taiteet ja kirjallisuus. Monista muslimitutkijoiden keksinnöistä ja menetelmistä tuli nykyaikaisten tieteiden perusta^[5] Kalifit hallitsivat islamilaista maailmaa vuoteen 1258 saakka, jolloin mongolit surmasivat viimeisen kalifin ja hänen perillisensä.^[6]

Noin vuoteen 900 asti islamilaisen vallan keskukset pysyivät hedelmällisen puolikuun alueella, joka ulottui Välimeren kaakkoisrannalta Arabian niemimaan pohjoisosassa sijaitsevan Syyrian autiomaan ympäri Persianlahdelle. Tämän jälkeen merkittävimmät poliittiset keskukset siirtyivät yhä kauemmaksi, Egyptiin ja Intiaan, sekä nykyisen Turkin alueelle ja Keski-Aasiaan. Älyllinen elinvoima seurasi lopulta poliittista valtaa, minkä seurauksena islamilainen sivilisaatio ei enää keskittynyt Hijazissa sijaitseviin Mekkaan ja Medinaan. Mekka säilyi islamin henkisenä keskuspaikkana, sillä se oli pyhiinvaelluskohde. Kaupungilla ei kuitenkaan ollut poliittista tai hallinnollista merkitystä edes varhaisella islamilaisella kaudella. Muhammadin kuoleman jälkeen Medina oli hallinnollinen keskus, josta kehittyi myös islamilaisen oppineisuuden keskus. Medinasta käsin muotoiltiin 700-800 -luvuilla sunnalainen islamilainen laki.^[9]

Nykyisen Saudi-Arabian alueella sunnalaisuus on merkittävin islamin suuntaus. Šiialaiset muodostavat merkittävän vähemmistön.^[8] Saudi-Arabian šiiavähemmistö juontaa juurensa aina Alin murhaan vuonna 661.^[9] Šiialaisuuden ismaililainen suuntaus nousi alueella merkittäväksi tekijäksi. Nykyisessä Saudi-Arabiassa ei ole alkuperäisiä ismailiyhteisöjä, mutta Itä-Arabian Al Hufufissa oli merkittävä ismaililainen keskus 800-luvulta 1100-luvulle. Vuonna 930 ismaililaiset Karmaatit hyökkäsivät Mekkaan ja ryöstivät Kaaban mustan kiven. Pyhiinvaellukset keskeytettiin tämän jälkeen useiksi vuosiksi, ja niitä jatkettiin vasta kiven vaihdon jälkeen, kun kalifi oli suostunut maksamaan kivestä lunnaat.^[9]

Normaalioloissa muslimit vierailivat Mekassa joka vuosi suorittaakseen pyhiinvaelluksen. Väestö odotti kalifin pitävän pyhiinvaellusreitit turvallisina ja pitävän hallinnassaan Mekkaa ja Medinaa, sekä Punaisenmeren satamia, jotka tarjoavat pääsyn näihin kaupunkeihin. Kun kalifi oli vahva, hän hallitsi Hijazia, mutta 800-luvun jälkeen kalifin valta heikkeni ja Hijazista tuli kohde jokaiselle hallitsijalle, joka yritti vahvistaa auktoriteettiaan islamilaisessa maailmassa. Hijazin hallinta takasi laajan yhteyden muihin muslimimaailman osiin. Tässä suhteessa Hijaz erosi suuresti niemimaan itäosan Najdista.^[9]

Najd oli suhteellisen eristetty alue. Se oli Hijazia kuivempi ja sitä ympäröivät aavikot. Vuoret erottivat sen Hijazista. Kaikki Hijaziin johtavat maareitit kulkivat Najdin läpi. Kun Bagdadin kalifit heikkenivät, Bagdadin ja Mekan välinen tie, joka johti Najdin läpi, menetti merkitystään. 1300-luvun jälkeen pyhiinvaellusliikenne siirtyi todennäköisemmin Punaiselle merelle kohti Egyptiä ja ohitti siten Najdin. Lännessä oleva kansainvälinen Hijaz ja idän eristynyt Najd muodostivat näin kahdet erilaiset kasvot Arabialle. 1700-luvun aikana wahhabismi, joka oli merkittävä tekijä Al Saud -suvun nousulle, sai alkunsa Najdissa.^[9]

1500-luvulta lähtien Osmanien valtakunnan kasvava voima levisi myös alueelle, joka nykyisin on Saudi-Arabiaa. Osmanivaltaan alistui vuonna 1517 Hijazin alue, sisältäen Mekan ja Medinan kaupungit. Myöhemmin osmanit valtasivat Persianlahden rannikon maakaistaleen, Al-Hasan alueen. Punaisen meren Arabian puoleisella rannalla osmanivalta ulottui nykyisen Jemenin alueelle asti.^[5]

Osmanien valtakunta säilytti nimellisen ylivallan Arabiassa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Mekkaa hallitsi tällöin šarif Husain ibn Ali, joka edusti Mekassa osmanivaltaa. Muualla valtaa pitivät paikalliset heimopäälliköt. Osmanien sulttaanit olivat huolissaan alueella pääasiassa pyhien kaupunkien Mekan ja Medinan turvallisuudesta, jotka olivat osmanien ja muiden muslimien pyhiinvaelluskohteita.^[5]

Merkittävien taloudellisten resurssien puute yhdistettynä ankaraan ilmastoon, teki Arabian suorasta hallinnasta osmaneille vaikeaa. Osmanit säilyttivät alueella epäsuoran hallinnon varmistaakseen pyhiinvaelluksen turvallisuuden. Tämä antoi Arabian paikallisille valtakeskuksille mahdollisuuden kilpailla niukkojen resurssien ja kauppareittien hallinnasta. Keitailla ja pikkukaupungeissa sijaitsevat paikalliset emiraatit nousivat ja rappeutuivat vuosien saatossa ilman, että mikään olisi kyennyt yhdistämään aluetta yhdeksi valtioksi.^[5]

Al Saud -suvun lähtöpaikka on Najdin keskiosissa, lähellä nykyistä Riadin kaupunkia. Noin vuonna 1500 suvun hallintaan päätyi eräitä taatelilehtoja, joka oli yksi harvoista maatalouden muodoista, jota alueella saattoi harjoittaa. Suku asettui sinne, ja ajan myötä alueesta kehittyi pieni kaupunki ja Al Saudit tunnustettiin sen johtajiksi.^[10] Al Saud suvun nousu liittyy läheisesti uskonoppineeseen Muhammad ibn Abd al-Wahhabiin, jonka aatteet muodostivat wahhabismi-liikkeen perustan. 1730-luvun lopulla hän alkoi kirjoittaa ja saarnata Najdin Huraymilan kaupungissa sekä shiialaisia että paikallisia käytäntöjä vastaan. Hän keskttyi siihen periaatteeseen, että on vain yksi Jumala, ja että Jumala ei jaa valtaansa kenenkään kanssa, ei myöskään imaamien. al-Wahhabin seuraajia alettiin kutsua wahhabilaisiksi.^[10][11]

Ajatus vain yhdestä Jumalasta ei ollut uusi, mutta Muhammad ibn Abd al-Wahhab piti tätä poliittisesti tärkeänä. Hän suuntasi kritiikkinsä shiialaisia vastaan, ja etsi tuekseen paikallisia johtajia, joille hän yritti vakuuttaa tämän olevan islamilainen kysymys. Hän laajensi viestiään koskemaan islamilaisen lain periaatteiden tiukkaa noudattamista. Hän tarvitsi taakseen kuitenkin poliittisen johtajan, joka antaisi tälle aatteelle laajempaa kannatusta. Koska Huraymilasta ei löytynyt poliittista tukea, al Wahhab lähti Uyaynahiin, jossa hän sai tuekseen joitakin paikallisia johtajia. Kaupunki oli kuitenkin liian lähellä Al Hufufia, joka oli yksi shiialaisuuden keskuspaikoista Itä-Arabiassa. Sen johtajat olivat ymmärrettävästi huolestuneita wahhabi-sanoman shiiavastaisesta sävystä. Osittain heidän vaikutuksensa seurauksena Muhammad ibn Abd al Wahhab pakotettiin lähtemään Uyaynahista, ja hän suuntasi Ad Diriyahiin. Ad Diriyahissa paikallinen johtaja Muhammad ibn Saud oli valmis tukemaan al Wahhabia. Vuonna 1744 Muhammad ibn Saud ja Muhammad ibn Abd al Wahhab vannoivat perinteisen muslimivalan, jossa he lupasivat työskennellä yhdessä islamilaisten periaatteiden mukaisen valtion perustamiseksi. Siihen asti al-Saudit oli hyväksytty perinteisiksi heimojohtajiksi, joiden hallinto perustui pitkäaikaiseen, mutta epämääräisesti määriteltyyn auktoriteettiin.^[10]

Muhammad ibn Abd al-Wahhab tarjosi al-Saud -hallitsijalle selkeästi määritellyn uskonnollisen tehtävän, jonka johdon hän saattaisi ottaa vastuulleen, ja johon al-Saud -suku voisi perustaa poliittisen auktoriteettinsa. Tämä uskonnollisen tarkoituksen periaate on säilynyt ilmeisenä Saudi-Arabian poliittisessa ideologiassa nykypäivään asti. Muhammad ibn Saud aloitti johtamalla armeijoita Najdin alueen kaupunkeihin ja kyliin erilaisten suosittujen ja shiialaisten käytäntöjen hävittämiseksi. Nämä toimet auttoivat muuttamaan Najdin kaupungit ja heimot Al Saudien ja wahhabismin aatteen mukaisiksi. Vuoteen 1765 mennessä Muhammad ibn Saudin joukot olivat vakiinnuttaneet wahhabismin, ja sen myötä al-Saudien poliittisen auktoriteetin, suurimmalle osalle Najdia.^[10]

Kun Muhammad ibn Saud kuoli vuonna 1765, hänen poikansa Abdulaziz jatkoi wahhabilaisuuden levittämistä. Vuonna 1801 al Saudien wahhabiarmeija hyökkäsi shiialaisille merkittävään Karbalaan nykyisen Irakin alueella, tuhoten merkittävät muistomerkit ja pyhäköt. Vuonna 1803 he saivat haltuunsa Mekan ja muita Hijazin alueen sunnalaisia kaupunkeja.^[10] Jos al-Saudit olisivat jääneet Najdiin, maailma olisi kiinnittänyt heihin vain vähän huomiota. Mutta Hijazin vangitseminen toi Al Saudit konfliktiin muun islamilaisen maailman kanssa. Suositut ja shiialaiset käytännöt, joita wahhabistit vastustivat, olivat tärkeitä muille muslimeille. Muslimeista suurin osa oli huolissaan pyhäkköjen tuhoutumisesta ja pyhiin kaupunkeihin pääsyn rajoittamisesta.^[10] Muhammad ibn Abd al-Wahhab kuoli vuonna 1792 ja Abdulaziz al-Saud kuoli vähän ennen Mekan valtausta. Hänen kuoltuaan valtaan nousi Saud bin Abdulaziz Al Saud.^[10]

Hijazin hallinta oli symbolisesti merkittävää. 1700-luvulla osmanit olivat islamilaisen maailman tärkein poliittinen voima. Osmanit kieltäytyivät myöntämästä Hijazin hallintaa paikallisille johtajille. Osmanit eivät kuitenkaan kyenneet 1800-luvun alussa palauttamaan Hijazin hallintaa itselleen. Tämän johdosta osmanit delegoivat Hijazin valtauksen Muhammad Alille, joka oli Egyptin varuskunnan puoli-itsenäisesti toiminut komentaja. Tämän poika Tusun Pašša, johti joukkonsa valtaamaan Hijazia vuonna 1816.^[10]

Tusun Paššan johtamat joukot valtasivat Mekan ja Medinan lähes välittömästi. Saud bin Abdulaziz Al Saud kuoli vuonna 1814 ja häntä vallassa seurannut Abdallah bin Saud pakeni Najdiin. Muhammad Ali lähetti hänen peräänsä toisen armeijan. Wahhabiitit linnoittautuivat al-Saudien perinteiseen pääkaupunkiin Dirijjaan, missä he onnistuivat kestämään kaksi vuotta ylivoimaisia egyptiläisiä joukkoja ja aseita vastaan. Lopulta wahhabiitit eivät kyenneet torjumaan hyökkäystä ja Dirijja kukistui vuonna 1818.^[10] Abdallah bin Saud vangittiin ja hänet vietiin osmanisulttaanin käskystä Istanbuliin, missä hänet teloitettiin.^[2]

Yrittäessään saada Arabian niemimaan egyptiläisvaltaan, Muhammad Ali karkotti Al Saud -suvun jäseniä maasta. Dirijja ja sen palmulehdot tuhottiin niin perusteellisesti, että alueella ei voinut vähään aikaa harjoittaa maataloutta ja sitä kautta asua. Niemimaan strategisiin osiin lähetettiin egyptiläisjoukkoja tiukentamaan otetta aluueesta. Hijazissa Muhammad Ali nosti jälleen valtaan paikallisia šarifeja, jotka olivat hallinneet aluetta Mekasta käsin 1000-luvulta lähtien.^[2]

Yksi Al Saud -suvun jäsenistä, Turki bin Abdallah Al Saud, onnistui pakenemaan egyptiläisjoukkoja. Hän oli taistellut Dirijjassa, mutta onnistui välttämään vangituksi tulemisen kun kaupunki kaatui 1818. Hän piileskeli etelässä olleiden Al Saudeille uskollisten joukkojen keskuudessa parin vuoden ajan ja valloitti Dirijjan takaisin vuonna 1821.^[2][11] Turki perusti uuden pääkaupungin toiseen Najdin alueen kaupunkiin, Riadiin, ja rakensi sieltä käsin uutta wahhabilaista saudivaltiota. Najdin loput alueet Al Saudien joukot valtasivat vuonna 1824. Turkin suhteellisen nopea Najdin valtaus osoitti sen, että wahhabilaisuus ja Al Saudien auktoriteetti oli vakiintunut alueella edellisen puolen vuosisadan aikana, jolloin ensimmäinen saudivaltio hallitsi aluetta. Wahhabilaisten joukkojen menestys edisti heimojen uskollisuutta Al Saudeja kohtaan. Muhammad ibn al-Wahhabin kuoleman jälkeen Al Saud -johtaja otti itselleen myös imaamin arvonimen. Tällöin Al Saudin johtajia ei tunnustettu vain sheikeiksi, vaan he olivat wahhabi-imaameina sekä poliittisia, että uskonnollisia hahmoja, joiden hallinto oli osa uskonnollista auktoriteettia.^[2] Turki seuraajineen hallitsi Riadista käsin laajaa aluetta Persianlahden länsirannikolle saakka. Kyseessä ei ollut varsinaisesti valtio, vaan laaja vaikutusalue, jota Al Saud -suku piti koossa erilaisten sopimusten ja delegoitujen valtarakenteiden ansiosta. Näitä siteitä paikallisiin johtajiin vahvistettiin avioliittoallianssien myötä.^[2]

Egyptiläiset eivät enää kyenneet 1820-luvun edetessä hallitsemaan Arabiaa sotilaallisesti, joten he turvautuivat poliittisiin juonitteluihin. Turki bin Abdullah Al Saudin kuoltua egyptiläiset yrittivät istuttaa saudien johtoon Egyptistä palanneen Khalid bin Saud Al Saudin. Tämä hallitsikin aluetta neljän vuoden ajan ja Turkin poika Faisal bin Turki Al Saud karkotettiin Riadista.^[2] Faisalin onnistui vallata Riad takaisin vuonna 1845. Hän hallitsi vuoteen 1865 asti, mikä tarjosi Arabialle jonkin verran vakaamman ajanjakson.^[2]

Faisal vakiinnutti saudivallan Najdin wahhabilaisella ydinalueella, mutta muodollisesti hänen oli tunnustettava Osmanien valtakunnan ylivalta, ja maksettava osmaneille vuosittainen kunnianosoitus.^[11] 1920-luvulta lähtien osmanit jättivät Al Saudit hallitsemaan Arabiaa. Syyt olivat taloudelliset, sillä saudit keräsivät veroja Omanin rikkaalta kauppavaltiolta, jotka lähetettiin edelleen Mekan šarifille ja sitä kautta osmanisulttaanille. Vastineeksi osmanit jättivät Al Saudit suurimmaksi osaksi rauhaan.^[2] Al Saudeille varojen lähetys Mekan šarifin kautta oli kuitenkin nöyryyttävää,^[11] wahhabilaisuus ei ollut saanut Länsi-Arabiassa kannatusta, ja näin ollen saudien vaikutusvalta ei ulottunut Hijaziin.^[2]

Toisinaan osmanit yrittivät lisätä valtaansa Arabian niemimaalla liittoutumalla valtaa tavoittelevien Al Saud -suvun jäsenten kanssa. Faisalin kaksi poikaa Abdullah ja Saud kilpailivat vallan perimyksestä ja Abdullah pyysi apua Irakin osmanikuvernööriltä, joka käytti hyväkseen tilaisuutta vallatakseen osia Itä-Arabiasta. Osmanit saatiin ajettua pois alueelta, mutta he yrittivät tämänkin jälkeen hyödyntää Al Saud -suvun sisäisiä valtataisteluita.^[2]

Myös Iso-Britannian kasvava kiinnostus Arabiaa kohtaan esti Osmanien valtakuntaa enää laajentamasta vaikutuspiiriään. Briteille Persianlahti oli merkittävä kauppareitti ja he osallistuivat siellä yhä enemmän piratismin kitkentään. Britit olivat myös huolissaan Osmanien valtakunnan mahdollisista vihamielisistä toimista niin lähellä Intiaa ja Suezin kanavaa. Tämän johdosta britit olivat yhä enemmän tekemisissä Al Saud -johtajien kanssa. Wahhabilaisina johtajina Al Saudit saattoivat hallita Persianlahden rannikon heimoja, ja he olivat samalla tekemisissä myös osmanien kanssa. Tämä mahdollisti sen, että Al Saud -johtajat saattoivat hyödyntää asemaansa brittien ja osmanien välillä.^[2]

Faisalin kuoltua vuonna 1865 Al Saud -suvun valta alkoi rappeutua. Seuraavina vuosina Riadia hallitsi vuorollaan kolme Faisalin poikaa ja yksi pojanpoika. Arabian poliittinen rakenne oli sellainen, että jokaisen johtajan oli voitettava eri heimojen ja kaupunkien tuki pysyäkseen vallassa. Tällä tavoin liittoumia muodostettiin ja uudistettiin jatkuvasti, ja mitä useammin tämä tapahtui, sitä epävakaammaksi tilanne muuttui. Tämä antoi mahdollisuuden Shammarvuoria ympäröivää aluetta hallinneelle Muhammad ibn Rashidille valtansa laajentamiseen Najdin pohjoisosassa.^[2] Tämä Jabal Shammarin emiraattia hallinnut Rashidi-dynastia vahvistui siinä määrin, että se onnistui valloittamaan Riadin ja ajamaan Al Saud -suvun jäsenet kaupungista.^[2][11] Rashidi-dynastian valta ei ollut kestävää Nejdin pohjoisosassa, missä vuosina 1891 ja 1892 Osmanien valtakunta kukisti Rashidi-hallitsijat paikallisten Al Saud -suvulle uskollisten liittolaisten tuella.^[12]

Suuri osa Al Saudin perheestä pakeni Rashidi-dynastian nousun jälkeen Qatarin ja Kuwaitin alueelle, mutta vuodesta 1902 lähtien Abd al-Aziz bin Abd al-Rahman Al Saud, joka tunnettiin nimellä Ibn Saud, alkoi rakentaa uudelleen sukunsa valtaa Nejdissä.^[12] Modernin Saudi-Arabian valtion perustaja Ibn Saud eli suuren osan varhaiselämästään maanpaossa.^[13] Ibn Saud herätti wahhabismin aatetta henkiin heimojen keskuudessa ja turvautui Ikhwan-nimiseen uskonnolliseen ja sotilaalliseen liikkeeseen viereisten alueiden valloittamiseksi. Myös Brittiläisen Intian hallinto tuki heitä hyödyllisenä liittolaisena osmaneja vastaan.^[12]

Ibn Saud perusti Saudi-Arabian valtion kolmessa vaiheessa, ensin valtaamalla Najdin takaisin vuonna 1905, kukistamalla Rashidi-dynastian Ha’ilissa vuonna 1921 ja valloittamalla Hijazin vuonna 1925. Ensimmäisessä vaiheessa Ibn Saud johti heimoliitoista koostuvaa joukkoa, joka hyökkäsi Rashidien hallinnassa oleville alueille Riadin pohjoispuolella. Tämä onnistunut liittouma antoi Al Saud -suvulle jälleen jalansijan Najdin alueella. Yksi Ibn Saudin ensimmäisistä tehtävistä oli vakiinnuttaa asemansa Riadissa Al Saud -suvun johtajana ja wahhabi-imaamina. Ibn Saud sai Riadissa uskonoppineiden tuen, ja tämä suhteellisen nopea tunnustaminen vahvisti wahhabismin poliittista voimaa. Riadista käsin Ibn Saud jatkoi liittosopimusten solmimista joidenkin heimojen kanssa, ja jotkut alistettiin sotilasvoimin. Lopulta hän vahvisti asemaansa siinä määrin, että Rashidi-dynastia ei enää kyennyt valtaamaan Riadia takaisin. Vuoteen 1905 mennessä Irakin osmanikuvernööri tunnusti Ibn Saudin vallan osmanien vasallina Najdissa. Ibn Saud hyväksyi osmanien ylivallan, sillä se paransi hänen poliittista asemaansa. Tästä huolimatta hän teki samanaikaisesti yhteistyötä brittien kanssa, ajaakseen osmanit pois Arabiasta. Lopulta vuonna 1913 saudien armeijat ajoivat osmanit pois Itä-Arabian Al Hufufista, mikä edelleen vahvisti saudivaltaa Persianlahden rannikolla.^[13]

Noihin aikoihin Ikhwan-liike alkoi nousta beduiinien keskuudessa. Se levitti wahhabilaista islamin tulkintaa paimentolaisten keskuudessa. Monet beduiinit hylkäsivät perinteisen elämäntapansa autiomaassa ja muuttivat maataloutta harjoittaviin siirtokuntiin, joita kutsuttiin nimellä hijra. Sana hijra viittasi profeetan muuttoon Mekasta Medinaan vuonna 622, mikä välitti sen merkityksen että hijraan asettuva siirtyi epäuskon paikasta uskon paikkaan. Paikoilleen asettunut ikhwan-väestö alkoi omaksua uutta elämäntapaa ja omistautui jäykän islamin tulkinnan toteuttamiseen. Rukoukset ja moskeijassa käymiset tulivat pakollisiksi ja sukupuolten välille määrättiin jyrkkä erottelu. Musiikki, päihteet ja aiemmin tuntematon tekniikka tuomittiin. Ne, jotka kieltäytyivät omaksumasta tätä elämäntapaa joutuivat hyökkäysten ja pakkokäännytysten kohteeksi.^[13]

Ikhwanit etsivät innokkaasti mahdollisuuksia taistella ei-wahhabi-muslimeja ja myös ei-muslimeja vastaan. Tässä he ottivat johtajakseen Ibn Sa’udin. Vuoteen 1915 mennessä Najdissa ja sen lähialueilla oli lähes 100 000 ikhwania odottamassa mahdollisuutta taistella. Tämä tarjosi Al Saudeille tehokkaan aseen, mutta tilanne vaati käyttämään tätä mahdollisuutta huolellisesti. Vuonna 1915 Ibn Saudilla oli useita tavoitteita; hän halusi ottaa haltuunsa Rashidi-hallitsijoiden alueita, laajentaa valtaansa nykyisen Syyrian ja Jordanian pohjoisille aavikoille, sekä ottaa hallintaansa Hijazin ja Persianlahden rannikon. Ensimmäisen maailmansodan vuoksi britit olivat sotkeutuneet yhä enemmän Arabian asioihin, ja Ibn Saudin oli mukautettava kunnianhimoaan brittiläisten etujen mukaan.^[13]

Britit estivät al Saud -dynastiaa valtaamasta suurta osaa Persianlahden rannikosta, jonne he olivat perustaneet protektoraatteja useiden hallitsevien dynastioiden kanssa. He vastustivat myös Ibn Saudin pyrkimyksiä laajentaa vaikutusvaltaansa Jordanian, Syyrian ja Irakin alueille. Britit olivat liittoutuneet myös Mekkaa hallitsevan Sharif-suvun kanssa, josta käsin nämä hallitsivat Hijazia. Näissä olosuhteissa Ibn Saudilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin keskittää huomionsa Ha’iliin. Tämä aiheutti ongelmia ikhwanien kanssa, sillä toisin kuin Mekan ja Medinan tapauksissa, Ha’ililla ei ollut uskonnollista merkitystä. Mekan Sharif Husain ibn Ali lähetti armeijan ikhwaneja vastaan vuonna 1919, mutta ikhwanit kukistivat Sharifin joukot niin, etteivät nämä enää kyenneet puolustamaan Hijazin aluetta. Ikhwan-joukot valtasivat Ha’ilin vuonna 1921, minkä jälkeen he jatkoivat etenemistään Transjordanian alueelle. Abd al-Azizin oli tässä vaiheessa kyettävä hillitsemään ikhwan-joukkoja, jotta ongelmia brittiläisten kanssa ei tulisi. Brittien tavoitteena oli nostaa Transjordanian alueella valtaan Abdullah ibn Husain, joka oli Mekan sharifin Husain ibn Alin poika.^[13]

Hijazin suhteen Ibn Saud palkittiin kärsivällisyydestään. Vuoteen 1924 mennessä Mekan sharif ei ollut vahvistunut sotilaallisesti, ja poliittisesti se oli heikentynyt. Osmanien valtakunta, jonka sulttaanilla oli myös kalifin arvonimi, kukistui ensimmäisen maailmansodan päätteeksi. Tämän myötä Mekan sharif Husain ibn Ali otti kalifin arvonimen itselleen. Hän toivoi että hän saisi tämän johdosta muslimien tuen, mutta vaikutus oli päinvastainen. Monet muslimit eivät hyväksyneet hänen hallintoaan ja Husainin tilannetta heikensi se, etteivät britit olleet enää kiinnostuneita tukemaan häntä sodan jälkeen. Sen sijaan Ibn Saudin pyrkimys hallita ikhwan-joukkoja Transjordaniassa ja brittiläisten etujen huomioiminen, nostivat hänen suosiotaan brittien silmissä. Ibn Saud oli pitkään odottanut oikeaa hetkeä Mekan ja Medinan valtaamiseen, ja vuonna 1924 wahhabi-armeijat valtasivat alueen vähällä vastarinnalla.^[13]

Husainin antauduttua Mekka ja Medina jäivät Saudien valtaan. Ibn Saud julisti itsensä sekä Hijazin ja Nejdin kuninkaaksi.^[12] Hän hallitsi Nejdia ja Hijazia erillisinä osioina vuoteen 1932 saakka, jolloin alueet yhdistettiin ja valtiolle annettiin nimeksi Al Saud-dynastian mukaan Saudi-Arabia.^[14] Al Saud -suvun hallitsija oli pohjimmiltaan perinteinen arabiklaanin johtaja, joka nautti eri heimojen uskollisuutta menestyksensä ansiosta. Mutta Ibn Saud oli myös wahhabi-imaami, joka nautti myös ikhwanien uskollisuutta. Mekan ja Medinan hallitsijaksi tultuaan hänestä tuli myös kahden pyhäkön haltijana merkittävän vastuun haltija myös laajemmin muslimimaailmassa. Ibn Saud säilytti asemansa myös länsivaltojen silmissä ja hänestä tuli ainoa todellisuudessa itsenäisesti toimiva arabijohtaja ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hänellä oli Arabian alueella merkittävä poliittinen asema, muut muslimimaat eivät kyenneet haastamaan Ibn Saudin auktoriteettia. Suurin osa muslimimaista oli vieraan vallan tai mandaatin alaisina, ja suuret muslimimaat Iran ja Turkki, olivat keskellä maallisia uudistuksia.^[15]

Sisäpoliittisesti Ibn Saudille muodostivat ongelman ikhwanit. Ikhwaneilla ei ollut 1900-luvun elämälle suvaitsevaisuutta, he vastustivat koneita, sekä laitteita joita käytettiin viestintään, kuten lennätintä. Abd al Aziz ei voinut hyväksyä tällaiseen katsomukseen perustuvaa yhteiskuntarakennetta.^[15] Ikhwanit olivat Mekan ja Medinan valtauksen jälkeen edelleen innokkaita levittämään omaa aatettaan väkivalloin. Tämä sai heidät hyökkäämään ei-wahhabilaisia muslimeja, ja toisinaan myös wahhabilaisia vastaan, ja työntämään iskujaan myös rajojen yli Irakiin. Tämä haastoi Ibn Saudin auktoriteettiä, mikä taas aiheutti ongelmia tämän suhteissa britteihin, jotka eivät sallineet Ensimmäisen maailmansodan jälkeen asetettujen rajojen rikkomista. Näissä olosuhteissa oli selvää, että selviytyäkseen Saudi-valtion piti hillitä ikhwan-liikettä.^[15][12]

Ibn Saud joutui perustamaan uuden armeijan, ja tätä armeijaa käytettiin Ikhwan-kapinan tukahduttamiseen vuosina 1929-1930. Ikhwanit kukistettiin ja rajahyökkäykset yli Saudivaltion rajojen loppuivat, mutta se loi sisäisen poliittisen opposition. Ikhwan-liike palasi kummittelemaan Saudi-Arabiaa puoli vuosisataa myöhemmin suuren moskeijakriisin aikana vuonna 1979.^[12] Tapa jolla ikhwanit kukistettiin, osoitti Ibn Saudin kyvyn koota kotimainen tukijoukko. Koko historiansa aikana al Saudeilla ei ollut pysyvää armeijaa. Aina kun al Saudeilla oli ollut sotilaallinen tavoite, se oli koonnut heimojen tai kaupunkien liittouman. Ikhwanien kukistamiseksi Ibn Saud teki samoin. Toimilleen hän haki myös uskonoppineiden tuen.^[15]

1920-luvun lopulla enemmistö Hijazin ja Najdin asukkaista antoi tukensa Ibn Saudille, mikä antoi perustan modernille valtiolle. Ibn Saud rakensi valtaansa tälle perustalle, ottaen huomioon eri ryhmien edut. Hän jatkoi myös ulaman kuulemista, mutta jos ulama oli eri mieltä hänen kanssaan, hän työskenteli ulaman mielipiteen muuttamiseksi. Parhaiten tämä näkyi ulaman suhtautumisessa radioon. Kuten ikhwanit, myös ulama vastusti ensin radiota nykyaikaisena innovaationa, jolle ei ollut profeetan aikana sijaa. Radioviestintä oli kuitenkin välttämätöntä valtiolliselle toimijalle, ja vasta kun Ibn Saud osoitti, että radioteknologiaa voitiin käyttää koraanin sanan välittämiseen, ulama antoi hyväksyntänsä sille.^[15]

Ibn Saud varoi tekemästä enemmän vihollisia kuin oli tarpeen, ja hän yritti saada vastustajansa puolelleen. Ibn Saudin vanhojen vihollisten Rashidi-dynastian ja Mekan sharifin kanssa pyrittiin liittoutumaan avioliittoallianssein. Sen sijaan että Ibn Saud olisi karkoittanut näiden hallitsijasukujen jäsenet potentiaalisena tulevaisuuden uhkana, hän jakoi sukujen jäsenille maa-alueita, jotta he voisivat jäädä alueelle ja menestyä. Ibn Saud pyrki myös palkitsemaan itselleen uskollisten tukijoiden uskollisuuden, antamalla heille kaikki mahdolliset palvelukset. Tämä oli vaikeaa, sillä Saudeilla ei ollut paljon varallisuutta valtion ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Najdin alue ei ollut koskaan ollut vaurasta aluetta, ja sen johtajat olivat edellisen vuosisadan aikana tulleet riippuvaisiksi briteistä, jotka auttoivat heitä nälänhätäkausien aikana. Britit olivat olleet alueen tukena myös ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta kun Arabian poliittinen tilanne vakiintui, he eivät halunneet tukea Ibn Saudia taloudellisesti.^[15]

Merkittävin tulonlähde Ibn Saudin hallinnolle oli Hijazin valloituksen mukanaan tuomat pyhiinvaellustulot. Suuri lama 1930-luvun taitteessa aiheutti pyhiinvaellusliikenteen vähenemisen ja tulot vähenivät yli puolella.^[15] Käänteentekevä tapahtuma oli suurten öljyvarantojen löytyminen Arabian niemimaalta. Öljyä löydettiin ensin Persianlahden alueelta ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja geologit arvelivat löytävänsä öljyä myös Saudi-Arabian itäosista. 1930-luvun alussa brittiläiset ja yhdysvaltalaiset yritykset ryhtyivät kilpailuun oikeudesta hyödyntää alueen mahdollisia öljyvaroja.^[15] Vuonna 1933 Standard oil California (Socal), sai toimiluvan öljyn etsimiseen maan itäosissa.^[12] Vuosikymmenen loppuun mennessä Socal löysi valtavia öljykerrostumia, jotka olivat lähellä maanpintaa ja siten öljyn keruu oli edullista.^[15]

Lähi-Idän geopolitiikkaan vaikutti vahvasti Israelin valtion perustaminen vuonna 1948. Tämä johti palestiinalaisväestön pakolaisuuteen. Lisäksi elettiin kylmän sodan aikaa ja Arabinationalismi nosti päätään. Arabinationalistiset liikkeet suhtautuivat myönteisesti itäblokin maita kohtaan kylmän sodan aikana. Nämä tekijät vaikuttivat myös Saudi-Arabian asemaan arabimaiden ja islamilaisten maiden joukossa.^[16]

Toiseen maailmansotaan asti Yhdysvallat oli jättänyt Palestiinan kysymyksen hoidon Britannialle. Sodan vuoksi öljyn merkitys kuitenkin kasvoi, ja koska Yhdysvallat ja Britannia olivat sodassa liittolaisia, Yhdysvaltojen piti rakentaa diplomaattisia suhteita arabimaihin. Vuonna 1945 Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt tapasi Ibn Saudin USS Quincyllä Suezin kanavalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Ibn Saud oli ollut merellä. Tästä kokouksesta tuli perusta Yhdysvaltain pisimmälle läheiselle suhteelle arabivaltion kanssa. Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian välillä oli silti erimielisyyttä Palestiinan kysymyksestä. Roosevelt tuki Israelin valtion perustamista, jota Ibn Saud ei hyväksynyt.^[16]

Yhdysvaltain tuella Saudi-Arabian itärannikolle Dhahraniin rakennettiin lentokenttä, joka perustettiin palvelemaan lähellä toimivan Arabian-American Oil Companyn (Aramco) öljykenttiä. Kenttä avattiin vuonna 1946 toisen maailmansodan päätyttyä. Kylmän sodan aikana kenttä toimi Yhdysvaltain tukikohtana, kun maa etsi liittolaisia Lähi-Idästä ja toimitti aseita Jordanialle ja Saudi-Arabialle. Israelin itsenäisyyssota, jossa Yhdysvallat tuki Israelia, jakoi Yhdysvaltojen ja sen arabiliittolaisten välejä. Saudi-Arabia ei osallistunut arabimaiden sotatoimiin Israelin itsenäisyyssodassa, mutta maan uskonnollinen johto tuki lujasti palestiinalaisia.^[16]

Ibn Saud kuoli vuonna 1953. Häntä seurasi kuninkaana hänen vanhin poikansa Sa’ud ibn Abdilaziz. Sa’ud peri valtakunnan, josta puuttui nykyaikaiset instituutiot ja valtion byrokratia. Öljyn tuottamaa varallisuutta ei sijoitettu näiden puutteiden kehittämiseen, vaan varoja tuhlattiin ylellisiin rakennushankkeisiin ja vain tehtiin vain vähäisiä nykyaikaistamistoimia.^[16] Sa’ud maksoi myös valtavia summia maansa heimoeliitille näiden uskollisuudesta, jotta nämä suostuivat maan kansalliskaartin suorittamiin rekrytointeihin. Merkittäviä summia kulutettiin myös Sa’udin henkilökohtaisiin hullutuksiin. Vuoteen 1958 mennessä rialin arvo oli devalvoitunut lähes 80 prosenttia, vaikka vuotuiset öljytulot olivat yli 300 miljoonaa dollaria.^[17]

Tyytymättömyys maassa kasvoi turhien julkisten hankkeiden, ja oppilaitosten kehittämisen puutteen, sekä kasvavan työvoiman alhaisten palkkojen vuoksi. Saudi-Arabian kansalaiset olivat tulossa tietoisiksi maahan muodostuvasta kaksoiskulttuurista. Ibn Saudin hallituskauden alkuaikoina maan etuoikeutetut luokat olivat olleet tuntemattomia. Ibn Saudin ensimmäinen palatsikin tehtiin samoista savitillistä, joita talonpojat käyttivät. Rikkaat ja köyhät eivät myöskään pukeutumisensa perusteella eronneet toisistaan mitenkään. Tyytymättömyyttään osoittivat ensin muutamat vapaamieliset ruhtinaat ja ulkomailla koulutuksensa saaneet keskiluokkaiset opiskelijat. Kriittisten asenteiden muodostumisen estämiseksi ulkomaisia ​​korkeakouluopiskelijoita kiellettiin opiskelemasta lakia, valtiotieteitä tai niihin liittyviä aloja.^[17] 1950-luvun aikana puhkesi useita lakkoja maan itäisellä öljyntuotantoalueella.^[17][16] Maan armeijan sisällä oli useita vallankaappausjuonteita, jotka kaikki tukahdutettiin. Hallinnon vastustajia nousi jopa laajasta kuninkaallisesta perheestä. Egyptin vallankumous vuonna 1952 osaltaan rohkaisi tätä liikehdintää.^[16]

Yhdysvaltain hallinnon silmissä Egyptin presidentiksi noussut Gamal Abdel Nasser oli vaarallinen ideologinen ja poliittinen hahmo, joka inspiroi kasvavaa länsi- ja siirtomaavastaista tunnelmaa arabimaailmassa.^[16] Sa’udin valtakauden alussa Saudi-Arabian suhteet Yhdysvaltoihin heikkenivät. Saudi-Arabian kansallismieliset kritisoivat Dhahranin lentotukikohdan vuokraamista Yhdysvalloille ja sitä kutsuttiin myönnytykseksi amerikkalaiselle imperialismille. Vuonna 1954 Yhdysvallat lopetti Point Four -ohjelmansa Saudi-Arabiassa. Egypti ja Saudi-Arabia vahvistivat keskinäisiä siteitään solmimalla puolustussopimuksen ja vaativat yhdessä Palestiinan vapauttamista. Suezin kriisin aikana Saudi-Arabia katkaisi diplomaattisuhteensa Ranskaan ja Britanniaan ja asetti näille öljyn vientikiellon.^[17]

Saudi-Arabian politiikassa alkoi suuri suunnanmuutos vuonna 1957, kun Saudi-Arabian valtuusto vieraili Yhdysvalloissa presidentti Dwight D. Eisenhowerin vieraana. Sa’ud tuki kylmän sodan aikaista Eisenhowerin oppia ja suostui vuokraamaan Dhahranin lentotukikohdan Yhdysvalloille. Länsisuhteiden parantuessa suhteet Nasserin johtamaan Egyptiin huononivat. Nasser oli syrjäyttänyt Egyptin kuninkaan, ja hän rohkaisi kuningasvallan vastaisia asenteita myös muissa arabimaissa. Nasserin näkemys arabimaiden yhtenäisyydestä ja taloudellisesta sosialismista, oli Saudi-Arabialle vastenmielinen. Saudi-Arabiassa haluttiin säilyttää itsenäinen päätöksenteko ja kapitalistisesti suuntautunut talouspolitiikka.^[17] Lisäksi Egypti tuki Neuvostoliittoa ja toi maahan neuvostoliittolaisia aseita. Saudi-Arabia taas kieltäytyi ottamasta asetoimituksia vastaan, sillä maassa haluttiin estää kommunismin leviäminen maahan. Saudi-Arabialle oli kauhistus, että vuonna 1958 Egypti ja Syyria muodostivat Yhdistyneen arabitasavallan valtioliiton, jonka Saudi-Arabia koki muodostavan itselleen uhan.^[17][16] Vastineeksi Egyptin sekularismin ja arabinationalismin leviämiselle, Saudi-Arabia perusti Medinan islamilaisen yliopiston vuonna 1961. Lisäksi uskonnon, hallinnon ja lain yhtenäisyyden puolustamiseksi maan uskonnollisen poliisin budjettia kasvatettiin ja värvättiin lisää agentteja. Tämä auttoi varmistamaan, että ulama säilytti tärkeän aseman Saudi-Arabian hallintorakenteessa.^[16]

Nasserin johto arabinationalistisessa liikkeessä romahti, kun Syyria irtaantui Yhdistyneen arabitasavallan valtioliitosta vuonna 1961. Saudi-Arabian ja Egyptin väleille tuli uusia jännitteitä, kun vuonna 1962 Jemenin vallankaappaus syrjäytti Jemenin rojalistisen hallinnon ja muodostettiin Jemenin arabitasavalta. Vallankaappausta seuranneessa Pohjois-Jemenin sisällissodassa Nasser antoi tukensa tasavaltalaisille, kun taas Saudi-Arabia tuki vallankaappauksesta selvinneitä kuninkaallisia eloonjääneitä. Sota jakoi myös arabivaltiot. Useimmat asettuivat Egyptin rinnalle, Saudi-Arabiaa tuki vain Jordania.^[16]

Nämä jännitteet jakoivat myös hallitsevaa Al Saud -sukua. Perheessä alkoi muodostua kaksi ryhmää, toinen kuningas Sa’udin ja toinen kruununprinssi Faisalin ympärille.^[16] Kuninkaallisen perheen jäsenet olivat myös tyytymättömiä siihen, että Saud nimitti omia jälkeläisiään merkittäviin hallintovirkoihin kokeneempien sukulaisten sijasta. He pelkäsivät, että tällaisilla suunnitelmilla Saud aikoo siirtää valtansa omille jälkeläisilleen, toisin kuin perinteinen käytäntö valita vanhin ja kokein perheenjäsen johtajaksi. Nämä pelot yhdistettynä huoleen Saudin tuhlailevasta elämäntavasta lisäsivät hallitsijasuvun sisäistä tyytymättömyyttä siihen pisteeseen, että Al Saud -suvun vanhemmat jäsenet kehottivat Sa’udia luopumaan vallasta Faisalin hyväksi.^[17]

Vuonna 1962 Saudin ollessa Yhdysvalloissa sairaalahoidossa, ulama ja monet prinssit kehottivat Faisalia nostamaan itsensä kuninkaaksi, mutta tämä kieltäytyi vedoten isälleen antamaansa lupaukseen tukea Saudia. Sen sijaan Faisalista tehtiin pääministeri. Hän otti myös asevoimien komennon ja palautti nopeasti niiden uskollisuuden ja moraalin.^[17] Faisalin johdolla laadittiin uudistussuunnitelma, johon kuuluivat perustuslain asettaminen, sekä paikallishallinnon ja riippumattoman oikeuslaitoksen perustaminen. Oikeuslaitos koostuisi oikeusneuvostosta, jossa oli sekä maallisia että uskonnollisia jäseniä. Nämä edistysaskeleet oli määrä varmistaa taloudellisen ja kaupallisen toiminnan säätelyllä, ja maan resurssien kehittämiseen piti pyrkiä jatkuvasti. Sosiaaliset uudistukset sisältäisivät säännökset sosiaaliturvasta, työttömyyskorvauksista, koulutusstipendeistä ja orjuuden poistamisesta. Faisalin ja Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn väliset neuvottelut johtivat lupauksiin, että Yhdysvallat tukee Faisalin uudistussuunnitelmia ja Saudi-Arabian alueellista koskemattomuutta. Diplomaattiset suhteet Britanniaan ja Ranskaan palautettiin ja velat niille maksettiin takaisin.^[17]

Nämä hankkeet ja Jemenissä käytävän sodan tukemisen aiheuttama tarve asevoimien nykyaikaistamiseen, merkitsivät kuninkaan henkilökohtaisten tulojen leikkaamista. Vuonna 1964 kuninkaallisen perheen ja ulaman hyväksymä asetus pienensi Saudin valtuuksia ja hänen henkilökohtaista budjettiaan. Saud ei hyväksynyt näitä uudistuksia, mutta kuninkaallinen perhe ja ulama pitivät kiinni näistä uudistuksista. Seurauksena ulama antoi marraskuussa 1964 fatwan eli uskonnollisen asetuksen, jonka mukaan Saud syrjäytettiin ja Faisal julistettiin kuninkaaksi.^[17] Saud kuoli Kreikassa vuonna 1969.^[16]

Faisalin nousu kuninkaaksi lopetti lähes vuosikymmenen paineen syrjäyttää Saud ja puolustaa konservatiivisten voimien valtaa. Kuninkaaksi tultuaan Faisal otti tavoitteekseen modernisoida valtakunta. Varoja Jeddassa toimivalle Kuningas Abdilazizin yliopistolle lisättiin huomattavasti, ja Dhahranissa avattiin öljy- ja mineraaliyliopisto. Faisalin näkemyksen mukaan ulkomainen vaikutus oli ei-toivottua, mutta se oli välttämätöntä niin kauan, kuin Saudi-Arabian väestö oli alikoulutettua, eikä kyennyt ottamaan vastaan ​​maan monia vaativia tehtäviä.^[17] Maan öljytulot suunnattiin talouskasvua edistäviin investointeihin ja Faisalin hallintokaudella maa vaurastui.^[17][18] Maan öljypolitiikkaa tänä aikakautena johti länsimaissa koulutuksensa saanut Ahmed Zaki Jamani. Hänestä tuli öljy- ja mineraalivarojen ministeri vuonna 1962, ja hän toimi virassa vuoteen 1986 asti.^[18]

Tasavaltalaisuuden aatteen leviämisestä huolestuneena Faisal kutsui koolle islamilaisen huippukokouksen vuonna 1965, vahvistaakseen islamilaisia ​​periaatteita nykyaikaisten ideologioiden nousevaa virtausta vastaan. Faisalin uskonnollinen idealismi ei vähentänyt hänen maallista tehokkuuttaan. Hänelle poliittinen toiminta oli uskonnolllisuutta, joka vaati huomaavaisuutta, arvokkuutta ja rehellisyyttä. Kunnioitus Faisalia kohtaan kasvoi arabimaailmassa, johtuen Saudi-Arabian sisällä tapahtuneiden merkittävien muutosten, Faisalin erinomaisen pyhien kaupunkien johtamisen, hänen maineensa sionismin vastustajana ja hänen nopeasti kasvavan taloudellisen voimansa ansiosta.^[17]

Faisal eteni varovaisesti mutta painokkaasti, tuodakseen länsimaista teknologiaa käyttöön. Hän joutui jatkuvasti käsittelemään länsimaiden vaatimuksia nopeammasta kehityksestä, mutta samanaikaisesti ulama halusi jarruttaa kehitystä. Faisal ei halunnut tehdä kompromissia kummankaan suuntaan, vaan hän uskoi että oikea uskonnollinen suuntautuminen lieventäisi modernisoinnin kielteisiä vaikutuksia. Vuonna 1965 Saudi-Arabiassa nähtiin ensimmäiset televisiolähetykset, jotka loukkasivat joitain saudeja. Yksi Faisalin veljenpojista meni niin pitkälle, että johti hyökkäystä yhtä televisiostudiota vastaan. Hän sai myöhemmin surmansa ammuskelussa poliisin kanssa. Tämä ei kuitenkaan saanut Faisalia peruuttamaan tukeaan televisioprojektille. Myös koulutukseen panostettiin Faisalin aikana, ja maahan perustettiin useita peruskouluja, sekä ammatillisia- ja korkeakouluja. Naisten vaatimukset tyttöjen koulutuksen kehittämiseksi otettiin myös huomioon, mutta tytöille perustetut alakoulut asetettiin uskonnollisen valvonnan alaisuuteen niiden rauhoittamiseksi, jotka vastustivat naisten koulutusta.^[17]

Faisalin aikana Saudi-Arabian suurin ongelma oli Jemenin kriisin ratkaisematon tilanne. Levottomuudet levisivät myös Saudi-Arabian eteläosiin, missä Egypti pommitti Saudi-Arabian kaupunkeja ja Saudi-Arabian puolella sijainneita rojalistien kohteita. Saudi-Arabia vastasi sulkemalla kaksi maassa toiminutta egyptiläistä pankkia, minkä seurauksena Egypti takavarikoi kaikki Saudi-Arabian kiinteistöt Egyptissä. Saudi-Arabian syrjäytetty kuningas Saud asui kriisin aikaan Egyptissä ja tuki rahallisesti sodassa Egyptin tukemia tasavaltalaisia. Hän ilmoitti Kairosta käsin aikovansa palata hallitsemaan, pelastaakseen Saudi-Arabian kansan ja maan. Jemenin kriisin aikana tehtiin sarja pommi-iskuja kuninkaallisen perheen asuntoja, sekä yhdysvaltalaisia ​​ja brittiläisiä henkilöitä vastaan. Terroristien joukossa oli 17 jemenilaistä. Terroristit pidätettiin, heidät todettiin syyllisiksi ja heidät mestattiin julkisesti lain mukaisesti.^[17]

Öljyvarat ja niistä saadut tulot tukivat Saudi-Arabian hallintoa, mutta ne sitoivat maan myös tiukasti länsiblokkiin. Vuonna 1967 Israel kukisti Egyptin ja sitä tukeneet arabimaat kuuden päivän sodassa. Konfliktin aikana Saudi-Arabian öljyministeri Jamani kielsi öljytoimitukset Yhdysvaltoihin ja Britanniaan, mutta nämä saivat vajeen korvattua Yhdysvaltain, Venezuelan, Iranin ja Indonesian suunnalta tulleilla öljyvaroilla. Sodan seurauksena Saudi-Arabiasta tuli paljon tärkeämpi kansainvälisesti, ja sen uskonnollinen ideologia tarjosi silmiinpistävän vaihtoehdon Egyptin johtamalle maalliselle nationalismille. Vaatimukset palestiinalaisten tukemisesta olivat kuitenkin ristiriidassa maan länsisuhteiden kehittämisen kannalta.^[18] Kuuden päivän sodan jälkimainingeissa käytiin Khartumissa Arabiliiton huippukokous. Faisalin asemaa Arabiliitossa vahvistivat Saudi-Arabian valtavat tulot, joilla hän pystyi täyttämään sitoumuksensa ja nostamaan mainettaan hurskaana muslimina. Khartumin konferenssissa saatiin ratkaistua Egyptin ja Saudi-Arabian väliset erimielisyydet, joita Jemenin kriisi oli syventänyt. Konferenssissa Arabiliitto sopi jatkavansa työtä palestiinalaisten hyväksi ja päätti olla tunnustamatta Israelin valtiota, mutta pidättäytyi sotilaallisesta hyökkäyksestä Israelia vastaan.^[17]

Samanlaiset jännitteet edelsivät myös vuoden 1973 sotaa. Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israeliin lokakuussa 1973, jolloin arabien öljynviejämaiden järjestöt määrsivät yleisen öljyn hinnan nousun ja öljysaarron suurille öljynkuluttajille, jotka olivat Israelin kannattajia tai niiden liittolaisia. Saarto oli poliittinen protesti, jonka tarkoituksena oli saada Israel vetäytymään miehitetyiltä arabialueilta ja tunnustamaan palestiinalaisten oikeudet. Vuoden 1973 tapahtumat kolminkertaistivat raakaöljyn hinnan. Tämän seurauksena Saudi-Arabian tulot kasvoivat huomattavasti, jotka se saattoi käyttää kotimaan olojen kehittämiseen.^[17] Faisal oli hermostunut syntyneestä öljykriisistä ja hän halusi hälventää sen vaikutelman, että kyseessä olisi ollut yksipuolinen öljyhintojen nosto. Tällä ei ollut kuitenkaan vaikutusta dramaattiseen öljyn hinnan nousuun.^[18]

Faisalin heikentynyt terveys esti häntä kuitenkin laatimasta johdonmukaista kehityssuunnitelmaa kasvaneiden tulojen sijoittamiseksi.^[17] Hänet salamurhattiin vuonna 1975 hänen veljenpoikansa Faisal ibn Musa’idin toimesta. Motiivia ei ole koskaan selvitetty lopullisesti, mutta laajalti on esitetty, että se oli henkilökohtainen kosto siitä, että poliisi ampui hänen vanhemman veljensä Khalidin televisiokeskuksen ulkopuolella vuonna 1965.^[18]

Faisalin kuoltua kuninkaaksi nostettiin Khalid bin Abdulaziz al Saud. Khalid oli edeltäjänsä Faisalin liittolainen, kun Sa’ud syrjäytettiin vallasta vuonna 1964. Khalidin ensimmäinen ulkopoliittinen saavutus oli Buraimin rajakiistan ratkaiseminen. Saudi-Arabian, Omanin ja Abu Dhabin rajat kohtasivat Buraimin alueella. Vaatimukset ja vastavaatimukset tällä raja-alueella olivat kärjistäneet suhteita kolmen valtion välillä vuosia. Neuvottelut onnistuttiin saamaan päätökseen vuonna 1975.^[19]

Khalid halusi tiivistää suhteita naapurimaihin ja vuonna 1976 hän teki valtiovierailuja kaikkiin Persianlahden rannikkovaltioihin. Näiden valtiovierailujen on jälkikäteen katsottuna luoneen perustan Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston perustamiselle. Vaikeammat suhteet Saudi-Arabialla oli sen suhteet Pohjois-Jemeniin ja Etelä-Jemeniin. Huolimatta suhteiden solmimisesta Pohjois-Jemenin kanssa sisällissodan päätyttyä ja Saudi-Arabian suurista avustuksista Pohjois-Jemenille, suhteet olivat kireät ja molemminpuolisen epäluottamuksen leimaamat. Pohjois-Jemenissä katsottiin, että Saudi-Arabia halusi säilyttää sen vain puskurivaltiona Etelä-Jemeniä vastaan, joka sai merkittävää aseapua Neuvostoliitosta.^[19]

Öljymarkkinat muuttuivat 1970-luvun puolivälissä. Saudi-Arabian hallitus osti sadan prosentin osuuden öljy-yhtiö Aramcosta vuonna 1976. Öljyn hinnan nousun pitkäaikainen vaikutus oli kuitenkin ilmennyt: siten että tuotanto siirtyi pois OPEC-maista. Britannia aloitti tuonannon Pohjanmeren Brent-kentällä ja Yhdysvalloissa otettiin käyttöön Trans-Alaskan öljyputki. Tuotannon jakautumisella ei ollut välitöntä merkitystä Saudi-Arabian öljytuloille, koska raakaöljyn hinta nousi ja öljyn maailmankulutus jatkoi nousuaan.^[18]

Kuningas Khalid kärsi terveydellisistä ongelmista ja merkittävää valtaa hänen rinnallaan käytti myös hänen veljensä Fahd. Tämä oli merkittävässä asemassa perustettaessa Arabiliiton rauhanturvajoukkoja. Ulkopolitiikassa Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain välit olivat ystävälliset. Saudi-Arabia ei kuitenkaan antanut Palestiinan kysymyksessä periksi, vaan kuningas Khalid ilmoitti, että rauha Palestiinassa voidaan saavuttaa vasta kun Israel on vetäytynyt miehittämiltään alueilta. Tästä erimielisyydestä huolimatta Yhdysvallat toimitti Saudi-Arabiaan hävittäjiä, sillä Saudi-Arabia oli merkittävä liitolainen alueella kommunismin leviämistä vastaan.^[19]

Vuonna 1979 Egypti solmi rauhansopimuksen Israelin kanssa, minkä johdosta Saudi-Arabia katkaisi diplomaattisuhteensa Egyptiin ja johti arabimaiden talouspakotteita Egyptiä vastaan. Näihin toimiin Yhdysvallat suhtautui kriittisesti.^[19][18] Saudi-Arabialle ystävälliset suhteet Yhdysvaltoihin olivat kuitenkin edelleen tärkeät. Tämä korostui erityisesti jälleen, kun Iranin islamilainen vallankumous syrjäytti Iranin šaahin Mohammad Reza Pahlavin. Saudi-Arabian ja Iranin monarkin välit eivät olleet lämpimät, mutta Saudi-Arabia koki Iranin kehityksen itselleen suuremmaksi uhaksi, ja Saudi-Arabiassa uskottiin Neuvostoliiton olleen Iranin vallankumouksen takana. Tämä käsitys vahvistui kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin vuonna 1979.^[18]

Vuonna 1979 Saudi-Arabiassa koettiin myös sisäisiä levottomuuksia. Juhayman al-Otaibin johtamat ikhwan-joukot olivat muuttuneet radikaalimmiksi.^[18] Hänen johtamansa lahkon näkemyksen mukaan al-Saud -suku oli menettänyt oikeutensa hallita korruptoituneisuuden ja länsimaiden jäljittelyn vuoksi.^[19] Kapinalliset valtasivat 400 miehen voimin Mekan Masjid al-Haramin moskeijan ja ottivat tuhansia pyhiinvaeltajia panttivangeiksi. Moskeijaa ei tuolloin vartioitu kunnolla, sillä se oli paikka jossa kaikki väkivalta oli ankarasti kiellettyä. Ulaman johtavat jäsenet julkaisivat fatwan, joka salli voimankäytön kapinan tukahduttamiseksi.^[18] Logististen haasteiden vuoksi kesti kuitenkin kaksi viikko, ennen kuin armeijan ja kansalliskaartin joukot kykenivät ajamaan kapinalliset suuresta moskeijasta. Taistelusta hengissä selvinneet kapinalliset mestattiin julkisesti neljässä eri kaupungissa.^[19]

Kapinallisten toimet eivät jääneet maan hallinnossa huomiotta, vaan tapaus sai maan hallinnon tutkimaan noudattamaansa politiikkaa tarkemmin. Maan hallitukselle aiheutti ongelmia vuonna 1979 myös maan itärannikon Al-Qatifissa nousseet šiialaisten mellakat, joissa tuettiin Iranissa valtaan noussutta Ruhollah Khomeinia. Mellakat eivät olleet ensimmäisiä šiialaisten mielenosoituksia, mutta Iranin tapahtumat rohkaisivat mielenosoittajia. Paikalle siirrettiin 20 000 kansalliskaartin sotilasta ja useita mielenosoittajia surmattiin ja satoja pidätettiin.^[19] Tapahtumien johdosta Saudi-Arabian hallitus piti neuvoa-antavan kokouksen levottomuuksien syistä. Oli ilmeistä, että Khomeinin nousu oli radikalidoinut šiialaiset, mutta yhtä ilmeistä oli, että sortotoimet vain edistäisivät lisävastarintaa. Šiialaiset myös asuivat valtakunnan haavoittuvimmalla alueella, jossa maastossa kulki lukuisia öljy- ja kaasuputkia. Öljy-yhtiö Aramcon työntekijöistä suurin osa oli šiioja. Maan itäiset šiialaiset kaupungit Al-Qatif ja Al-Hufuf olivat läntisiin kaupunkeihin verrattuna kehittymättömämpiä infrastruktuuriltaan ja elinolosuhteiden kannalta. Maan hallitus ryhtyi toimiin näiden alueiden kehittämiseksi, jotta uusilta levottomuuksilta vältyttäisiin.^[19]

Kuningas Khalid kuoli vuonna 1982, ja jo pitkään valtakunnan politiikasta vastannut Fahd nostettiin uudeksi kuninkaaksi.^[20] 1980-luvun aikana Saudi-Arabia alkoi ottaa laajemmin osaa maailmanpolitiikkaan. Islamilaisen yhteistyöjärjestön huippukokous pidettiin vuonna 1981 Saudi-Arabiassa, mikä nähtiin myös keinona uudistaa maan imagoa islamilaisten maiden keulakuvana. Saudi-Arabia halusi tarjota vaihtoehdon Gaddafin johtaman Libyan ja Khomeinin Iranin islamilaiselle radikalismille, josta Saudi-Arabia oli kärsinyt edellisten vuosien tapahtumien takia. Pian konferenssin jälkeen perustettiin Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvosto, jonka puolesta Khalid ja Fahd olivat puhuneet jo jonkin aikaa. Järjestöön liittyivät Saudi-Arabian lisäksi Bahrain, Kuwait, Qatar, Oman ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Maita yhdistivät samanlaiset poliittiset instituutiot, sosiaaliset olosuhteet ja taloudelliset resurssit. Järjestön tavoitteena oli koordinoida ja yhtenäistää talous-, teollisuus- ja puolustuspolitiikkaa.^[19]

Saudi-Arabian naapurimaissa monet alueelliset ongelmat heijastuivat myös Saudi-Arabiaan. Irakin–Iranin sota alkoi vuonna 1980, kun Irak hyökkäsi Iraniin. Saudi-Arabiassa pelättiin, että sota leviäisi Iranin ja Irakin väliseltä Shatt al-Arabin vesiväylältä Persianlahdelle. Eteläisellä rajalla taas huolta aiheuttivat sekä Pohjois-Jemen, että Etelä-Jemen, jotka olivat katkeria siitä että ne oli jätetty Persianlahden yhteistyöjärjestön ulkopuolelle. Tämän myötä Neuvostoliitto pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa molemmissa maissa.^[19]

Vuonna 1981 paljastettiin Bahrainissa Iranin tukema vallankaappausyritys. Suurin osa kapinallisista vangittiin, joukossa oli šiialaisia Kuwaitista ja Saudi-Arabiasta, mikä muistutti saudeja mahdollisuudesta, että vastaava voisi tapahtua myös Saudi-Arabiassa. Tapaus vauhditti Kuningas Fahdin pengertien valmistumista, joka yhdistää Bahrainin saaren Saudi-Arabian mantereeseen. Väylä valmistui vuonna1986.Saudi-Arabiassa uskottiin, että mahdollisten levottomuuksien syttyessä Saudi-Arabian kansalliskaarti pääsisi tietä pitkin nopeasti Bahrainin avuksi.^[19]

Fahd oli aktiivinen Saudi-Arabian ulkoisten tavoitteiden edistämisessä, ja hän pyrki toimimaan myös rauhan lähettiläänä. Hän toimi sovittelijana, kun Camp Davidin rauhan myötä Egypti tunnusti Israelin valtion, minkä johdosta Egypti eristettiin muista arabimaista. Saudi-Arabian oli kuitenkin pyrittävä säilyttämään hallinnon ideologinen legitimiteetti arabi- ja muslimivaltiona, sekä liitto Yhdysvaltojen kanssa. Saudi-Arabia ehdotti vuonna 1981 omaa rauhansuunnitelmaansa, jossa ehdotettiin Israelin vetäytymistä kaikilta sen vuonna 1967 miehittämiltä alueilta, sekä itsenäisen Palestiinan valtion muodostamista Gazaan ja Länsirannalle. Tämä suunnitelma tässä muodossaan tunnusti implisiittisesti Israelin valtion olemassaolon, mutta Israel hylkäsi sen, sillä se halusi suoran tunnustuksen.^[19][21]

Irakin ja Iranin välisessä sodassa Saudi-Arabia tuki Saddam Husseinin johtamaa Irakia, myöntämällä sille valtavia lainoja. Saudi-Arabian hallinto oli huolissaan siitä, että Iran rohkaisisi šiialaisten vastarintaa maan itäosissa, jotka olivat tärkeimmät öljyntuotantoalueet. Sodan päätyttyä Irak oli velkaa yli 80 miljardia dollaria muille Persianlahden maille. Suurimmat lainoittajat olivat Saudi-Arabia ja Kuwait.^[21] Sodan päätyttyä Saddam vaati, että Irakin velat annettaisiin anteeksi, sillä Saddamin näkemys oli se, että Iranin vastainen sota oli taistelua islamilaista vallankumousta vastaan, ja Saddamin näkemyksen mukaan Irak puolusti koko arabimaailmaa.^[22]

Elokuussa vuonna 1990 Irak hyökkäsi Kuwaitiin ja Persianlahden sota sai alkunsa. Kuwaitin hallitus pakeni Saudi-Arabiaan ja Saudi-Arabia pelkäsi, että Irak saattaisi hyökätä seuraavaksi Saudi-Arabiaan. Tämä sai kuningas Fahdin pyytämään Yhdysvaltojen ja muiden liittolaisten tukea Saudi-Arabian rajojen suojelemiseksi. Tämä pyyntö tehtiin sen jälkeen, kun ulama oli suostunut siihen, että ei-muslimit saivat puolustaa islamin pyhimpiä paikkoja.^[23] Kuningas Fahd antoi 500 000 ulkomaalaiselle sotilaalle luvan puolustaa maata, erityisesti sen öljykenttiä itäisessä maakunnassa.^[21] Fahd laajensi tavoittettaan Saudi-Arabian suojelun lisäksi Kuwaitin vapauttamiseksi. Saudi-Arabia antoi liittoutuneiden käyttää alueitaan vastahyökkäyksessä Irakia vastaan. 800 000 sotilaan voimin tehty vastahyökkäys alkuvuonna 1991 pakotti Irakin vetäytymään Kuwaitista. Selkeästä sotilaallisesta voitosta huolimatta sodan kaikkia vaikutuksia Saudi-Arabiaan ei heti tiedetty.^[23]

Persianlahden sodan jälkipuinti aiheutti sen, että kunigashuone joutui arvostelun kohteeksi. Monet kansalaiset kyseenalaistivat sen, miten on mahdollista että valtavan puolustusbudjetin omaava Saudi-Arabia joutui kutsumaan apuun ei-muslimeja.^[23] Ulkomaalaisten ei-muslimien ja naissotilaiden katsottiin heikentävän paikallisten miehisyyttä ja ihmisarvoa. Tämä suututti fundamentalistit ja he kyseenalaistivat Saudi-Arabian monarkian islamilaisen legitiimiyden. Tämä heikensi myös Saudi-Arabian vanhempien uskonoppineiden asemaa, sillä he olivat tulkinneet, ettei Yhdysvaltain sotilasapu ollut islamin vastaista.^[21] Sodan valtavat kustannukset heikensivät myös valtion kykyyn tarjota sosioekonomisia tukia väestölle. Sodan jälkeen elintaso laski ja työttömyys lisääntyi.^[21]

Saudi-Arabia majoitti vierastaistelijoiden lisäksi Kuwaitista sotaa paenneita, ja samalla se karkotti jemeniläisiä ja jordanialaisia, joiden maat olivat tukeneet Irakia diplomaattisesti. Menoja aiheutti myös aseiden osto ulkomailta, omien asevoimien koon lisäys ja taloudellinen tuki useille ulkomaisille hallituksille. Saudi-Arabian korkea öljyntuotanto ja korkeat hinnat öljyn maailmanmarkkinoilla toivat jonkin verran kompensaatiota Saudi-Arabian taloudelle. Bruttokansantuote asukasta kohti kasvoi kuitenkin vain marginaalisesti 1990-luvulla.^[23]

Persianlahden sodan jälkeen islamilaisen opposition vaikutusvalta kasvoi. Sen ytimen muodosti korkeasti koulutetut tutkijat ja islamilaiset saarnaajat ulaman alemmista riveistä. Hallituksen kritosointi ei ollut sallittua Saudi-Arabiassa, mutta he arvostelivat maan hallintoa siitä, että se ei toiminut sen mukaan, mitä oppositio määritteli oikeiksi islamilaisiksi normeiksi ulko- ja sisäasioissa.^[23] Oppositioliike vaati Saudi-Arabiaan täyttä islamilaista valtiota, jossa olisi hallituksen valvonnasta riippumaton oikeuslaitos ja täysin shariaan perustuva oikeusjärjestelmä. Saudi-Arabian hallitus vastasi oppositioliikehdintään tukahduttamistoimin.^[21] Yksi opposition tukijoista ja islamistien rahoittajista oli Osama bin Laden.^[23] Bin Ladenilta riistettiin Saudi-Arabian kansalaisuus ja hänet karkotettiin maasta 1994. Hän pakeni ensin Sudaniin, mistä hän jatkoi Afganistaniin.^[21] Islamistit pitivät matalaa profiilia Saudi-Arabiassa, mutta he kampanjoivat aktiivisesti ulkomailta käsin.^[23]

Saudi-Arabiassa radikaali islamismi näkyi islamistien joukkomielenosoituksina, ja yhä kasvavassa määrin myös terrori-iskuina. Vuonna 1996 tapahtui pommiräjähdys asuntokompleksissa, jossa asui Yhdysvaltain ilmavoimien henkilöstöä. Yhdeksäntoista Yhdysvaltain sotilasta kuoli ja satoja loukkaantui. Iskun tekijät jäivät ratkaisematta, mutta saudiarabialaiset ja yhdysvaltalaiset epäilivät iskun tekijöiksi Iranin tukemia saudiarabialaisia šiialaisia terroristeja.^[23]

Kuningas Fahd alkoi kärsiä terveyshuolista vuosikymmenen puolivälissä, ja kruununprinssi Abdullah otti enemmän vastuuta valtakunnan asioista. Hän pääsi islamistien kanssa jonkinasteiseen sopuun ja kaksi islamistisaarnaajaa vapautettiin vankilasta. Nämä pidättyivät sen jälkeen arvostelemasta julkisesti kuninkaallista perhettä. Paljon tätä pahaenteisempää oli kuitenkin Osama bin Ladeniin yhdistetyn Al Qaida -järjestön kehitys Saudi-Arabian ulkopuolella. Tämä kehitys kulminoitui vuonna 2001 Yhdysvalloissa tapahtuneissa syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa.^[23] Terroristien joukosta suuri osa oli saudiarabialaisia. Yhdysvaltain hallitus ei syyttänyt Saudi-Arabiaa hyökkäyksistä, mutta Saudi-Arabiaa kritisoitiin paljon maailmanlaajuisen terrorismin lähteenä, joka kriitikoiden mukaan johtui Saudi-Arabian uskonnollisista opetuksista ja rahoitusverkostoista.^[24]

Syyskuun 11. päivän terroriteot lähensivät Saudi-Arabian suhteita Yhdysvaltoihin, sillä Saudi-Arabian hallinto tiedosti, että pitkällä aikavälillä heidän oli rakennettava uudelleen suhteet Yhdysvaltoihin. Saudi-Arabian hallitus teki parhaansa rajoittaakseen vahinkoja katkaisemalla suhteet Talebaniin ja pidättämällä epäiltyjä terroristeja kuningaskunnan sisällä. Saudi-Arabia yritti myös edistää rauhanprosessia Israelin kanssa, mutta yritys lopahti palestiinalaisten toisen intifadan aikaisen Israelin sotilasoperaation jälkeen 2002.^[24] Toisaalta Saudi-Arabian hallitus joutui varomaan, ettei länsimyönteisyys kiihdytä islamilaista radikalismia. Saudi-Arabia kieltäytyi tukemasta Yhdysvaltoja Irakin sodassa, mitä pidettiin yrityksenä rauhoittaa islamistisia radikaaleja.^[23] Syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeisenä aikana Saudi-Arabian hallitus yritti tukahduttaa sekä väkivaltaiset uskonnolliset ääriliikkeet, että uudistusmielisten reformistien tavoitteet. Reformistit väittivät, että islamistiset ääriliikkeet ovat maan poliittisen järjestelmän tuote. Saudi-Arabian ikääntyvillä johtajilla, jotka olivat kiinnittyneet konservatiiviseen eliittiin, ei ollut kykyä käsitellä tätä ongelmaa. Kuningas Fahd kuoli vuonna 2005 ja hänen seuraajakseen tuli Abdullah.^[24]

Saudi-Arabiassa vaadittiin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen monia uudistuksia. Uudistusvaateissa näkyi kaksi vastakkaista puolta Saudi-Arabian yhteiskunnassa; toisaalta väkivaltaisia ​​militantteja, jotka yrittivät horjuttaa kuningaskuntaa ja pakottaa sen ulkomaiset tukijat pakenemaan, ja toisaalta maltillisia, edistyksellisiä ääniä, jotka tavoittelivat poliittista, sosiaalista ja uskonnollista uudistusta. Uskonnollisia uudistuksia vaadittiin etenkin sen jälkeen, kun Mekan tyttökoulun palossa menehtyi 15 tyttöä. Uskonnollinen poliisi eväsi pelastajilta pääsyn rakennukseen, ja esti tyttöjä pakenemasta sillä näillä ei ollut päällään asianmukaisia vaatteita. Tapaus osoittautui keskeiseksi pisteeksi kansalaisten ja valtion, erityisesti uskonnollisen poliisin, välisessä suhteessa. Painostuksen alla uskonnollisen poliisin toimivaltaa vähennettiin.^[24]

Terroriteot maassa kiihtyivät Yhdysvaltojen johtaman Irakin sodan alettua 2003, vaikka Saudi-Arabia ei hyväksynyt Yhdysvaltain hyökkäystä, eikä ollut osallisena sotaan. Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) teki hyökkäyksiä länsimaisia ​​etuja ja ulkomaalaisia ​​vastaan ​​Saudi-Arabiassa. Suurin osa varhaisista AQAP:n jäsenistä oli harjoitellut al-Qaidan leireillä Afganistanissa 1980- ja 1990-luvulla, ja muuttivat takaisin Saudi-Arabiaan Taleban-hallinnon romahdettua. Itsemurhapommittajat suorittivat Saudi-Arabiassa sarjan terrori-iskuja vuosina 2003-2004. Vuoden 2005 puoliväliin mennessä poliisi ja armeija olivat suorittaneet monia onnistuneita operaatioita ja ratsioita, pidättäen 600–1000 terrorismista epäiltyä. Tämä mursi islamistisen terroristiliikkeen selän.^[24]

Abdullahin noustua valtaan maassa esitettiin maltillinen uudistusohjelma vastauksena Saudi-Arabian kohtaamille haasteille. Maan jatkuva riippuvuus öljytuloista oli erityisen huolestuttavaa, ja hänen toteuttamiinsa talousuudistuksiin kuuluivat rajoitettu sääntelyn purkaminen, ulkomaiset investoinnit ja yksityistäminen.^[25] Saudi-Arabia lähentyi myös Israelin kanssa. Mailla oli yhteinen intressi vuoden 2006 Libanonin sodan lopettamiseen ja Iranin ydinaseen kehittämissuunnitelmien rajoittamiseen. Saudit pitivät Irania erittäin vaarallisena vihollisena, joka yllytti radikaalia islamismia ja rohkaisi kapinallisia liikkeitä itäisen Saudi-Arabian šiiaväestön keskuudessa.^[24]

Sisäpolitiikan tasolla Abdullah toteutti joukon hallinnollisia muutoksia, jotka vaikuttivat muun muassa oikeuslaitokseen, asevoimiin ja eri ministeriöihin. Huomattavia uudistuksia olivat korkeiden henkilöiden korvaaminen oikeuslaitoksessa ja uskonnollisessa poliisissa maltillisemmilla ehdokkailla ja maan ensimmäisen naispuolisen varaministerin nimittäminen, jonka tehtävänä oli valvoa tyttöjen koulutusta. Vuonna 2011 naisille myönnettiiin äänioikeus kunnallisvaaleissa ja he saivat asettua ehdolle vuoden 2015 vaaleista alkaen.^[25]

Saudi-Arabia vältti vuoden 2011 joukkomielenosoitukset, kun arabikevään protestit kaatoivat hallituksia Libyassa, Tunisiassa ja Egyptissä. Voimakkaimmin Saudi-Arabiassa protestoitiin Al-Šarqiyyan itäisessä šiiaenemmistöisessä maakunnassa.^[24][25] Saudi-Arabia syytti Irania kapinoinnin lietsomisesta ja maiden suhteet heikentyivät entisestään. Levottomuuksien vuoksi maan oikeuslaitos tuomitsi šiiapappi Nimr al-Nimrin kuolemaan vuonna 2014.^[24]

Arabikevään koetellessa Saudi-Arabian naapurimaiden hallituksia, käytti saudihallinto taloudellisia, diplomaattisia ja sotilaallisia resurssejaan rajoittaakseen vallankumouksellisten kapinoiden vaikutuksia naapurimaissa. Maa tuki Arabiemiirikuntien kanssa Bahrainia sotilaallisesti, ja Egyptille myönnettiin taloudellista tukea.^[25] Saudi-Arabian ja Iranin välit saivat uusia jännitteitä Jemenin sisällissodan alettua, missä maat tukivat vastakkaisia osapuolia. Saudi-Arabia tuki Jemenin hallitusta, kun Iran tuki sitä vastustavia huthikapinallisia.^[24]

Kuningas Abdullah kuoli vuonna 2015. Hänen jälkeensä kuninkaaksi nostettiin Salman bin Abdul-Aziz Al Saud. Valtaan noustessaan Salman oli jo ikääntynyt, mikä lisäsi huolta monarkian vakaudesta tulevina vuosina. Valtaistuin oli periytynyt Ibn Saudin poikien välillä hänen kuolemastaan ​​vuonna 1953. Vaikka tämä sukupolvi oli jo ikääntynyt, Salman ei ollut heistä viimeinen. Huolia lisäsi entisestään se, että Salmanista tuli kruununprinssi vasta sen jälkeen, kun kaksi hänen veljeään oli kuollut. Mahdollisuus, että kruununprinssit kuolevat nopeasti peräkkäin sukupolvensa ikääntyessä, herätti pelkoa mahdollisesta perintökriisistä.^[25]

Valtaan noustuaan Salman ilmoitti, että hän tulisi olemaan Ibn Saudin pojista viimeinen, joka perisi valtaistuimen. Pyrkiessään luovuttamaan valtakunnan seuraavalle sukupolvelle Salman teki veljenpojastaan Muhammad bin Nayefista kruununprinssin ja omasta pojastaan Muhammad bin Salmanista tehtiin puolustusministeri.^[26] Kulissien takana kuitenkin valtataistelu Salmanin seuraajasta oli jo käynnissä. Hänen poikansa Muhammad bin Salman syrjäytti serkkunsa Muhammad bin Nayefin kruununperimysjärjestyksessä epämääräisissä olosuhteissa.^[27] Muhammad bin Salman on toiminut maan vallankäyttäjänä serkkunsa syrjäyttämisen jälkeen, vaikka hänen isänsä olikin nimellisesti maan kuningas.^[26] Runsaasti negatiivista kansainvälistä julkisuutta Saudi-Arabia sai myös vuonna 2018, kun saudiarabialainen toimittaja Jamal Khashoggi murhattiin Istanbulissa. Sekä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA, että YK:n tutkimukset epäilivät Muhammad bin Salmanin olevan salamurhan taustalla.^[27][26] Lopulta tapaus johti tekijöiden pidätyksiin Saudi-Arabiassa, rikostutkinnan rehellisyyttä on kuitenkin kritisoitu.^[26] Ulkosuhteissaan Saudi-Arabia jatkoi suhteiden liennyttämistä Israelin kanssa, mikä osaltaan liennytti Yhdysvaltain suunnalta tulevaa arvostelua Khashoggin murhasta. Israelin hyökkäys Gazaan vuonna 2023 kuitenkin jäädytti tilanteen.^[26]

Salman peri valtaan noustessaan Jemenin sisällissodan, joka näkyi Saudi-Arabian rajojen sisällä vuonna 2019, kun huthijoukot hyökkäsivät ohjuksin ja dronein useisiin kohteisiin, mukaan lukien öljyntuotantolaitoksiin. Iskujen seurauksena puolet maan öljyntuotannosta lamaantui. Öljyteollisuus toipui kuitenkin nopeasti, mutta seuraavaksi maailmanlaajuisesta koronaviruspandemiasta johtunut öljytulojen lasku iski maan talouteen. Koronaviruksen vuoksi myös pyhiinvaellukset Mekkaan taukosivat ja maalle merkittävät pyhiinvaellustulot ehtyivät. Maan hallitus on pyrkinyt pitkäjänteisellä Saudi Vision 2030 tavoitteellaan vähentämään maan riippuvuutta öljytuloista.^[28] Maan länsisuhteet ovat Muhammad bin Salmanin aikana kärsineet Saudi-Arabian sananvapautta rajoittavista ja ihmisoikeuksia polkevista sortotoimista.^[26]